YHDESSÄ ELÄMISEN KAUNEUS JA KAUHEUS – Pari sanaa säännöistä

Tuomas Timonen / 2.1.2019

Säännöt ovat perustava osa ihmisten välistä yhdessä olemista, halusimme tai emme. Antiikin tragediat käsittelivät sekä lain ja yksilön, että lain ja oikeudenmukaisuuden välisiä kysymyksiä. Raamatun kymmenen käskyä olivat yksi yritys muotoilla ei-toivottaviksi asiat, joista yhteisöissä tyypillisesti seurasi ongelmia. Samoin vaikkapa buddhalaisen filosofian käsitys kärsimyksestä ja siitä vapautumisesta toimii edelleen esimerkkinä ihmisyhteisöjen pyrkimyksestä luoda sääntöjä, rakenteita ja merkitystä elämän ja haluamisen kaaokseen. Ja – tullaksemme tähän päivään – jokainen kasvatuksen ja koulutuksen sukupolvi joutuu ja saa edelleen, joka päivä, ottaa kantaa siihen, millaista yhdessä olemista toivomme ja luomme säännöillä, tai niiden (näennäisellä) puutteella.

Sääntöjen suhteen ihmiset jakautuvat kokemukseni mukaan karkeasti ottaen kahteen ryhmään. Yhtäältä niihin, jotka kokevat säännöt turvallisiksi. Ja toisaalta niihin, jotka kokevat, että kaikki säännöt ovat paitsi turhia, myös tarpeetonta (lue: pahaa) määräilyä. Jostain syystä kuitenkin juuri jälkimmäiset näyttäisivät käytännössä olevan niitä, jotka niin kovin mielellään kertovat kaikille muille, mitä mieltä näiden pitäisi säännöistä olla. Eli että – paradoksaalisesti – juuri he itse asettuvat täysin vaivatta määräilevään auktoriteettiasemaan, jota he omissa puheissaan vastustavat.

Yhdelle säännöt edustavat kultaista keskitietä, toiselle yhteisön tasapäistävää tyranniaa.

Säännöt voivat toki tuntua ikäviltä, varsinkin silloin, kun ne koskevat juuri minua. Miksi juuri minun pitäisi olla hiljaa? Miksi juuri minun pitäisi odottaa vihreää valoa? Miksi juuri minun pitäisi herätä tiettyyn aikaan vain siksi, että ehtisin ajoissa kouluun tai töihin, kun minulle sopisi paljon paremmin, että koulu tai työ alkaisi siihen aikaan, kun se sopisi juuri minulle?

On kenties hyvä ymmärtää, että konkreettisella tasolla säännöt koskevat, siis luovat, rajaavat ja tuottavat, koko yhteisön hyvinvointia, eivät niinkään kenenkään yksilön sinänsä. Säännöt ovat näin ollen ikään kuin konkreettinen kompromissi siitä, millaisia eri toiveita, tapoja, heikkouksia ja arvoja ihmisillä on, ja – näin ollen – miten yhteisön heikossa/kärsivässä asemassa olevat osapuolet voitaisiin huomioida, so. miten näiden kärsimystä voitaisiin jo ennalta ehkäistä.

Periaatteen tasolla kyse on taas henkilökohtaisen alueen politiikasta. Yhdelle säännöt edustavat kultaista keskitietä, toiselle yhteisön tasapäistävää tyranniaa. Edelliset tavoittelevat ja arvostavat harmoniaa, jälkimmäiset sitä, että juuri heillä olisi oikeus (hyvässä ja pahassa) olla ja toimia juuri niin kuin he itse haluavat.

Mutta silloinkin, kun säännöt eivät vastaa juuri omia mieltymyksiäni, on kenties terveellistä muistaa se tosiasia, että käytännössä meistä yksikään ei haluaisi elää yhteiskunnassa, jossa kukaan muu ei noudattaisi sääntöjä.

TUOMAS TIMONEN